Kaksisuuntainen mielialahäiriö-diagnoosi
Sain kaksisuuntainen mielialahäiriö tyyppi 2- diagnoosin vasta viime heinäkuussa. Silti minulla on ollut tämä suunnilleen teini-ikäisestä asti. Olen nyt lähempänä viittä-kuin neljääkymmentä ikävuotta.
Ei ole kyse siitä etten olisi hoitanut itseäni. Ensimmäinen terapiajaksoni oli ollessani 19-vuotias. Terapia kesti noin 1,5 vuotta. Sen jälkeenminulla on ollut vielä 5-6 suunnilleen samanmittaista terapiajaksoa.
En ole saanut lukuisista tutkimuksista huolimatta muuta kuin masennusdiagnoosin, eikä minua koskaan ole hoidettu kuin masennuslääkkeillä. Minua ei ole uskottu, kun olen kertonut epäileväni itselläni kaksisuuntaista. Kaksi kertaa olen päässyt tukimuksiin, mutta koska minulla ei ole tunnetumpaa eli ykköstyyppiä, diagnoosi jäi kokonaan saamatta. Kakkostyyppi ei kokonaisuutena ole ykköstyyppiä lievempi- sekamuotoiset jaksot sekä masennukset voivat olla todella pahoja vaikka varsinaisia manioita ja psykooseita ei esiinnykään. Kakkostyyppi vain on huonommin tunnettu-onneksi siitäkin nyt alkaa olla jo tietoa alan lääkäreillä.
Masennuslääkkeet eivät sovi bipoille, ne altistavat hypomanioille ja myös sekamuotoisille jaksoille. Niiden rinnalla pitäisi olla mielialaa tasaava lääke. Minulla ei ole ollut, kuin vasta nyt. Siksi olenkin tehnyt elämässäni paljon asioita joita kadun. Pistänyt yläasteella koulun täysin läskiksi, (jonka takia en päässyt opiskelemaan mitään alaa mikä olisi kiinnostanut) juonut teininä liikaa, sekoillut poikien kanssa, tuhlannut, tehnyt hulluna velkaa, pettänyt, varastanut, valehdellut yms.
Tasaisina jaksoina olen kotona viihtyvä lukutoukka, herkkä runotyttö, eli aikamoinen vastakohta tuole hypomaanikolle. Toki olen seurassa normaalistikin puhelias ja huumorintajuinen, mutta en läheskään niin huomionhakuinen tai itsekeskeinen. Olen empaattisempi ja maltan kuunnella muitakin, enkä pelkästään odota puheenvuoroa jotta saisin huomion käännetyksi itseeni. Masentuneena sitten olen kuten masentuneet yleensä-mikään ei huvita eikä mitään jaksa. Masennukset ovat minulla aina vakavia, lääkärissä saan aina masentuneena BDI-testistä 50-58/63 pistettä. Ikinä en ole yrittänyt tappaa itseäni vaikka mielessäni se on ollut kyllä monesti. Ole niin nössö ettei minusta ole siihen. :D
Onneksi minua nyt sitten viime kesänä vihdoin ja viimein uskottiin, ja sain diagnoosin! Aion tässä blogissani kirjoittaa mitä milloinkin juolahtaa, päiväkirjamaisesti. Uskon että moni bipo löytää teksteistä itsensä.
Tervetuloa siis Bipo päässä pakkasella-blogiini!
Ei ole kyse siitä etten olisi hoitanut itseäni. Ensimmäinen terapiajaksoni oli ollessani 19-vuotias. Terapia kesti noin 1,5 vuotta. Sen jälkeenminulla on ollut vielä 5-6 suunnilleen samanmittaista terapiajaksoa.
En ole saanut lukuisista tutkimuksista huolimatta muuta kuin masennusdiagnoosin, eikä minua koskaan ole hoidettu kuin masennuslääkkeillä. Minua ei ole uskottu, kun olen kertonut epäileväni itselläni kaksisuuntaista. Kaksi kertaa olen päässyt tukimuksiin, mutta koska minulla ei ole tunnetumpaa eli ykköstyyppiä, diagnoosi jäi kokonaan saamatta. Kakkostyyppi ei kokonaisuutena ole ykköstyyppiä lievempi- sekamuotoiset jaksot sekä masennukset voivat olla todella pahoja vaikka varsinaisia manioita ja psykooseita ei esiinnykään. Kakkostyyppi vain on huonommin tunnettu-onneksi siitäkin nyt alkaa olla jo tietoa alan lääkäreillä.
Masennuslääkkeet eivät sovi bipoille, ne altistavat hypomanioille ja myös sekamuotoisille jaksoille. Niiden rinnalla pitäisi olla mielialaa tasaava lääke. Minulla ei ole ollut, kuin vasta nyt. Siksi olenkin tehnyt elämässäni paljon asioita joita kadun. Pistänyt yläasteella koulun täysin läskiksi, (jonka takia en päässyt opiskelemaan mitään alaa mikä olisi kiinnostanut) juonut teininä liikaa, sekoillut poikien kanssa, tuhlannut, tehnyt hulluna velkaa, pettänyt, varastanut, valehdellut yms.
Tasaisina jaksoina olen kotona viihtyvä lukutoukka, herkkä runotyttö, eli aikamoinen vastakohta tuole hypomaanikolle. Toki olen seurassa normaalistikin puhelias ja huumorintajuinen, mutta en läheskään niin huomionhakuinen tai itsekeskeinen. Olen empaattisempi ja maltan kuunnella muitakin, enkä pelkästään odota puheenvuoroa jotta saisin huomion käännetyksi itseeni. Masentuneena sitten olen kuten masentuneet yleensä-mikään ei huvita eikä mitään jaksa. Masennukset ovat minulla aina vakavia, lääkärissä saan aina masentuneena BDI-testistä 50-58/63 pistettä. Ikinä en ole yrittänyt tappaa itseäni vaikka mielessäni se on ollut kyllä monesti. Ole niin nössö ettei minusta ole siihen. :D
Onneksi minua nyt sitten viime kesänä vihdoin ja viimein uskottiin, ja sain diagnoosin! Aion tässä blogissani kirjoittaa mitä milloinkin juolahtaa, päiväkirjamaisesti. Uskon että moni bipo löytää teksteistä itsensä.
Tervetuloa siis Bipo päässä pakkasella-blogiini!
Kommentit
Lähetä kommentti