Remissio saapui sittenkin!
Tämä on jotain ihan uskomatonta! Toissapäivänä noin puolilta päivin tunsin äkkiä, miten masennus on poistumassa, ja samalla myös tasan 2 viikkoa sitten aloitetun Deprakinen aiheuttama väsymys!
Viikon olin osastolta pääsyn jälkeen kotona kuin zombi, väsynyt ja masentunut. Vaikka olen normaalisti aika tarkka ulkoisesta habituksestani, en jaksanut edes vaihtaa vaatteita kuin pari kertaa viikon aikana, nukuinkin samoissa vaatteissa.En olisi jaksanut käydä suihkussa enkä pestä tai kammata hiuksiani mutta oli pakko koska en asu yksin. En jaksanut mitään eikä huvittanut mikään. Onneksi viime viikonloppuna piristyin sentään vuorokaudeksi, kun eräs läheinen ihminen jota en ole nähnyt pariin vuoteen, oli luonani käymässä.
Olen tässä tänään miettinyt menneisyyttäni, ja ajatellut leffan Butterfly Efect-tyyliin että missä olisin nyt, jos biponi olisi huomattu silloin teininä kun se puhkesi. En olisi pistänyt ysiluokkaa pipariksi ja olisin ehkä päässyt opiskelemaan jotain haluamaani alaa, enkä olisi päätynyt kaikkein raskaimpiin, matalimmin palkattuihin töihin, enkä olisi katkeroitunut siitä kun suht fiksuna ihmisenä jouduin tekemään työtä jota vihasin, ja jonka tekijöitä monet dissasivat ja dissaavat- Olisinko sössinyt avioliittoani ja raha-asioitanikaan, jos minulla olisi jo silloin ollut asianmukainen lääkitys? Ehken.
Olen kuitenkin jälkikäteen huomannut, että jossittelu on aina turhaa. Jos tädillä ois munat, se ois setä ja siihen malliin. Just. :D Jos en olisi elänyt juuri sitä elämää jonka olen elänyt, en olisi tässä missä nyt olen, juuri tämä, ihana ihminen vierelläni. Voisin ehkä olla onnettomampikin kuin nyt, vaikka en olisi sössinyt niin monia asioita elämässäni. Sillä juuri tällä hetkellä olen onnellinen, ja täysin tyytyväinen elämääni, tässä ja nyt.
Silti mielessäni etää pieni epäilyksen siemen, tämän remissiovaiheen suhteen. Kuinka kauan tätä kesää, auttaako masennuslääke yhdistettynä tasaavaan niin hyvin, ettei mielialan vaihteluita enää tule? Jos minula on jokin persoonallisuushäiriö, sitten ei varmaankaan. Minulta tutkitaan nyt onneksi sekin mahdollisuus. Onhan minulla kuitenkin takanani erittäin traumatisoiva lapsuus, joka on voinut aiheuttaa vaikka mitä. Niin traumatisoiva, että kukaan minut tunteva ei minusta sitä ikimaailmassa uskoisi. Kun kaikesta huolimatta olen kuitenkin luonteeltani sosiaalinen, peruspositiivinen ekstrovertti. Melkoinen ristiriita, täytyy myöntää! :D
Olen ihan pikkutytöstä asti purkanut tuntojani kirjoittamalla. Sekä päiväkirjaa että runoja. 8-10-vuotiaana runoni olivat hämmästyttävän pikkuvanhoja. Mutta 14-vuotiaana, jolloin biponi todennäköisesti puhkesi, runoni muuttuivat todella ahdistaviksi. Sisälläni alkoi valtava myllerrys. Kirjoitan tähän loppuun yhden 14-vuotiaana kirjoittamani runon.
Etsin yössä itseäni
pimeys johdattelee minua.
Tahdon paeta luo tähtien, kauas täältä.
Varjoni siivilöityy asfalttiin kuun loisteessa
etsin jotain joka voisi pidätellä minua.
Katson tähtiä
jotka valaisevat kulkuani hämärään.
Hiljaa yössä humisevat ajatusteni tuulet
hiljaa metsä kuiskailee;
Johdata sinä kulkuani kauas vapauteen.
Viikon olin osastolta pääsyn jälkeen kotona kuin zombi, väsynyt ja masentunut. Vaikka olen normaalisti aika tarkka ulkoisesta habituksestani, en jaksanut edes vaihtaa vaatteita kuin pari kertaa viikon aikana, nukuinkin samoissa vaatteissa.En olisi jaksanut käydä suihkussa enkä pestä tai kammata hiuksiani mutta oli pakko koska en asu yksin. En jaksanut mitään eikä huvittanut mikään. Onneksi viime viikonloppuna piristyin sentään vuorokaudeksi, kun eräs läheinen ihminen jota en ole nähnyt pariin vuoteen, oli luonani käymässä.
Olen tässä tänään miettinyt menneisyyttäni, ja ajatellut leffan Butterfly Efect-tyyliin että missä olisin nyt, jos biponi olisi huomattu silloin teininä kun se puhkesi. En olisi pistänyt ysiluokkaa pipariksi ja olisin ehkä päässyt opiskelemaan jotain haluamaani alaa, enkä olisi päätynyt kaikkein raskaimpiin, matalimmin palkattuihin töihin, enkä olisi katkeroitunut siitä kun suht fiksuna ihmisenä jouduin tekemään työtä jota vihasin, ja jonka tekijöitä monet dissasivat ja dissaavat- Olisinko sössinyt avioliittoani ja raha-asioitanikaan, jos minulla olisi jo silloin ollut asianmukainen lääkitys? Ehken.
Olen kuitenkin jälkikäteen huomannut, että jossittelu on aina turhaa. Jos tädillä ois munat, se ois setä ja siihen malliin. Just. :D Jos en olisi elänyt juuri sitä elämää jonka olen elänyt, en olisi tässä missä nyt olen, juuri tämä, ihana ihminen vierelläni. Voisin ehkä olla onnettomampikin kuin nyt, vaikka en olisi sössinyt niin monia asioita elämässäni. Sillä juuri tällä hetkellä olen onnellinen, ja täysin tyytyväinen elämääni, tässä ja nyt.
Silti mielessäni etää pieni epäilyksen siemen, tämän remissiovaiheen suhteen. Kuinka kauan tätä kesää, auttaako masennuslääke yhdistettynä tasaavaan niin hyvin, ettei mielialan vaihteluita enää tule? Jos minula on jokin persoonallisuushäiriö, sitten ei varmaankaan. Minulta tutkitaan nyt onneksi sekin mahdollisuus. Onhan minulla kuitenkin takanani erittäin traumatisoiva lapsuus, joka on voinut aiheuttaa vaikka mitä. Niin traumatisoiva, että kukaan minut tunteva ei minusta sitä ikimaailmassa uskoisi. Kun kaikesta huolimatta olen kuitenkin luonteeltani sosiaalinen, peruspositiivinen ekstrovertti. Melkoinen ristiriita, täytyy myöntää! :D
Olen ihan pikkutytöstä asti purkanut tuntojani kirjoittamalla. Sekä päiväkirjaa että runoja. 8-10-vuotiaana runoni olivat hämmästyttävän pikkuvanhoja. Mutta 14-vuotiaana, jolloin biponi todennäköisesti puhkesi, runoni muuttuivat todella ahdistaviksi. Sisälläni alkoi valtava myllerrys. Kirjoitan tähän loppuun yhden 14-vuotiaana kirjoittamani runon.
Etsin yössä itseäni
pimeys johdattelee minua.
Tahdon paeta luo tähtien, kauas täältä.
Varjoni siivilöityy asfalttiin kuun loisteessa
etsin jotain joka voisi pidätellä minua.
Katson tähtiä
jotka valaisevat kulkuani hämärään.
Hiljaa yössä humisevat ajatusteni tuulet
hiljaa metsä kuiskailee;
Johdata sinä kulkuani kauas vapauteen.
Kommentit
Lähetä kommentti